Uutispelien omituinen historia: Miksi journalismia pitäisi pelata?

 ”Tiedän peleistä ainakin tämän: jos ihmiset jostain ovat valmiit maksamaan, niin pääsystä yhteisöön. Ihmiset reagoivat eniten siihen ajatukseen, että täällä on muitakin ihmisiä. Se ei välttämättä ole aterian ravitsevin osa, mutta se on sen herkullinen osa. Arvoa luo muiden ihmisten läsnäolo. Tämä on mielestäni vihje tulevasta, siitä minne media on menossa.”

Pelikehittäjä, tutkija Kevin Slavin 10X –teoksessa (Tapaninen, Ahtisaari, 2015)

 Viestintätutkijoiden Peter Vorderer, Tilo Hartmann ja Christoph Klimmt mukaan peleissä yhdistyy:
1) toimintamahdollisuuksien sarja
2) jokin (pelaajan) tarve toimintaan
3) pelaajan yritys ratkaista ongelma (jotain tiettyä pelin mahdollistamaa keinoa hyödyntäen)
4) tulos, joka realisoituu pelin tuottamana nautintona.

Lähde: Petri Vanhanen: Journalististen verkkoartikkeleiden interaktiivisuus

Vanhanen itse määrittelee pelin elementiksi, jossa:
1) käyttäjälle on annettu tehtävä
2) joka arvioidaan joko pisteyttämällä tai muulla sanallisella tai audiovisuaalisella palautteella.

Kelpaa minulle.

Marko Siitonen ja Sanna Launonen ovat tutkineet utispeleihin eli pelillistettyyn journalismiin liittyviä käyttäjäkokemuksia. Heidän tutkimuksestaan käy ilmi, miten uutisten aiheet vaikuttavat siihen, voiko niitä tukea pelillistämisellä lainkaan ja kuinka pelillistäminen kannattaa tehdä.

Suppeahkossa tutkimuksessaan työpari jaottelee uutispelit (vuonna 2010 uutispeleistä kirjan kirjoittaneita Bogostia Ferraria ja Schweizeria siteeraten) päätyyppeihin:
1. Toimituksellisilla peleillä (editorial games) on vahva vaikuttamaan pyrkimisen ajatus taustallaan, ja niiden välityksellä ilmaistaan toimituksen mielipiteitä, pyritään herättämään tunteita ja ottamaan kantaa.
2. Tabloidpelit (tabloid games) keskittyvät kevyiden ajankohtaisuutisten, kuten julkkisjuorujen ja urheilutapahtumien, kommentointiin tai kuvittamiseen.
3. Reportaasipelit (reportage games) täydentävät asiapitoisia uutisia ja perustuvat usein samanlaiseen taustatutkimukseen kuin varsinainen uutistekstikin. Tämänkaltaisiin peleihin voidaan laskea mukaan myös vuorovaikutteiset infograafit, kuten erilaiset budjettilaskurit.

cut.pngSiitonen ja Launonen nostavat uutispelien tyyppiesimerkiksi Wired-lehden vuonna 2009 julkaiseman Cutthroat Capitalism: The Gamen, joka käsittelee Somalian rannikon merirosvousta. Pelaaja pääsee muun muassa valtaamaan alueella liikkuvia aluksia ja neuvottelemaan panttivankien lunnaista. Samaan aikaan pelin kanssa julkaistiin aihetta käsittelevä juttu, jossa peligrafiikkaa ja erilaisia laskelmia ja mallinnuksia yhdistettiin tarinankerrontaan.

Itse tutkimuksessa he analysoivat kolmea uutispelisovellusta käyttäjien kokemuksien perusteella. Ne ovat:
1.
HS:n ydinpommeja käsitellyt Tuhokone (2012).
2. HS:n Säästöpeli (2013)
3.
The New York Timesin Chilen kaivosturmaa koskevan kaivosmiesten pelastamispelin Los 33 (2010).

tuhokone.pngHelsingin Sanomien tuhokoneessa pelaaja saa eteensä liikuteltavissa olevan kartan, jolle hän voi ”pudottaa” valitsemansa räjähteen. Pelaaja voi liikuttaa kartan esimerkiksi kotialueensa päälle ja testata, millainen lämpövaikutus, paine tai laskeuma räjähteestä syntyisi. Säästöpelissä pyritään hallituksen budjettisuunnitelman mukaisesti leikkaamaan kuntien menoista miljardi euroa.

los33Los33:ssa pelaaja yrittää pelastaa Chilen kaivosturman uhreja kaivoksesta. Pelaaja ohjaa pelastuskapselia pyörittämällä ratasta, ja käy noutamassa alhaalla odottavia kaivosmiehiä vapauteen. Analyysin lopputuloksena tutkijat toteavat käyttäjien olevan herkkiä vakavien aiheiden viihteellisempänä koettuun pelillistämiseen. Esimerkiksi Hesarin tuhokonetta pidettiin jossain kommenteissa lähes vastenmielisenä.

Lisäksi tuloksen toivat esiin vaatimuksen pelien käyttäjäystävällisyydestä ja totuudenmukaisuudesta. Itse uskon, että osa negatiivisesta palautteesta johtuu sovellusten (alkutaipaleesta johtuvasta) kömpelöhköstä toteutuksesta.  Tutkijoiden huomio korostaakin pelien vaatimaa huolellista suunnittelua ja riittäviä resursseja.

Uutispelit eivät koskaan voi olla pelkkinä peleinä erityisen tasokkaita. Sen takia niiden dramaturgia ja käyttötarkoitus on pohdittava suhteessa muuhun sisältöön.

Mikään aivan uusi asia journalismin pelillistäminen ei ole, sillä Wiredin lisäksi genreä ovat kokeilleet monet muutkin mediat, muun muassa kaikkialla hääräävät The Guardian ja The New York Times. Brasiliassa ensimmäisiä on ollut aikakauslehti Superinteressante, joka on julkaissut pelejä vuodesta 2007. Peleissä taistellaan muun muassa huumerikollisia (linkki)  ja toisia filosofeja vastaan sekä osallistutaan presidentinvaaleihin.

vaalit.pngPelien laadusta voi olla montaa mieltä. Esimerkiksi filosofipelissä hakataan toisia filosofeja ja presidentinvaalipelissä ajataan muun muassa kilpaa skootterilla.

Toisaalta mäiskinnän ohessa peli jakaa myös tietoa tappelijoiden filosofiasta ja presidentinvaaliehdokkaista klikkaamalla pääsee etenemään myös muun muassa näiden lehden sivulla pitämiin blogeihin.

Aika kaukana pelillinen aines kuitenkin on journalistisesta sisällöstä.

Sama ongelma vaivaa monia muitakin pelejä. Esimerkiksi tämä Darfurin pakolaisten vaarallisesta vedenhakumatkasta kertova Darfur is Dying -peli muistuttaa elävästi taannoista Rambo-peliä, sillä erotuksella, että nuolinäppäimillä ohjattavalla sankarilla ei ole sinkoa.

Epäsuhdan osoittaa myös tämä velkaantumisen haitoista varoittavan vesiskootteripelin mainosvideo.

Ei ihme, että kaikki ilmiöön törmänneet toimittajat eivät ole juttujensa pelillistämisestä niin innostuneet. Parhaimmillaan pelit toki toimivat kömpelyydessään nostalgisena retrona, kuten tämä The Guardianin olympiapeli.

Toisessa ääripäässä lähinnä näppäinketteryyttä vaativille peleille ovat tekstivetoiset. Tässä  tositapahtumiin pohjaavassa pelissä käyttäjä voi valita kenen hahmossa Syyrian sodan kokee.

Jakaako se tietoa? Jos ei, niin se on vain peli. Viihdyttääkö se? Jos ei, niin se on pelkkää journalismia.

Kukin arvioikoon itse, mihin kategoriaan edelliset pelit kuuluvat.

Mainokset

Mammutti on sukupuuttoon kuollut laji – myös digitaalisissa tarinoissa

mammut.pngKunnianhimoisimpia digijuttuja vaivaa usein sama ongelma. Ne ovat järkyttävän kokoisia mammutteja, jotka rusentavat lukijan alleen. Ilmiö kertoo printtihistorian digiajelle tuottamista ongelmista. Usein digitaaliseen featurejuttuun laitetaan edelleen huima määrä tekstiä, jonka päälle kasataan valokuvia, videoita ja erilaisia datavirityksiä. Lopputulos on sitten kolossaalisen raskas ja tylsäkin.

Viisi onnistunutta rakennetta

20 key findings about CIA interrogations

cia.png
Nerokkaan yksinkertaisen rakenteen tarjoaa Washington Post, joka purkaa muuten ehkä lukematta jäävän CIA-raportin palasteltuna.

True Cost of Gun Violelence

mj3.png

Aiemminkin kehumani juttu Mother Jonesilta. Jutun tekijät onnistuvat käyttämään eri kerrontaelementtejä monipuolisesti, mutta samaan aikaan tekemään erittäin helposti käytettäviä juttukokonaisuuksia.

The 45 Minute Mystert of Freddie Gray
balti.png

Usein (fiktiossakin) käytetty tapa on kertoa mahdollisimman tarkasti ja jakaa ne kellonaikojen tai päivämäärän mukaan.

Muutama neuvo vetävän tarinan kirjoittamiseen

  1. Aristoteleen perinteinen draaman kaari – ja sen hollywoodversio –  toimii myös digiaikana. Alkusysäys, syventämisvaihe, konfliktin kärjistyminen, ratkaisu ja häivytys.

  2. Tarinan kerronta on osin muuttumassa myös ei-lineaariseksi. Käyttäjä päättää itse millaisessa järjestyksessä etenee. Kannattaa siis huomioida, että käyttäjä ei välttämättä etene juttua kronologisessa järjestyksessä. Erityisesti monimodaalisissa  (video, datasovellukset, infografiikat jne) jutuissa osien pitäisi toimia osin itsenäisestikin.

  3. Digijutut vaativat printtiä tehokkaampaa väliotsikointia . Useimmat verkkomediat käyttävät suurifonttisia väliotsikoita, jotka muistuttavat pituudeltaan ingressiä. Myös sitaatit toimivat väliotsikoina tai ”äläyksinä” hienosti.

Kädet ilmaan, Jyrki Lehtola!

handsTämä pakina on julkaistu alun perin Suomen Kulttuurirahaston Mestarikurssin blogissa kolme vuotta sitten. Mielestäni siinä on yhä paljon ajankohtaista.

Okei Jyrki. Mä olen täällä Tavastialla katsomassa Looptroop Rockers- nimistä ruotsalaista rapyhtyettä. Joo, ihan outo on mullekin. Koska mä en näe sua täällä, niin mä laitan sulle linkin niitten tuoreelta Ruotsin-keikalta. Aloita siitä kahden minsan kohdalta. Pääset messiin.

Okei, Jyrki kädet ilmaan! Samaan aikaan, kun mä tsiigaan tätä keikkaa, niin mä luen kännykällä sun kolumnia. Sen otsikko on Paskaaskeidaaköntsää. Siinä sä analysoit suomalaista taidekritiikkiä, joka ei mahdollista negatiivista palautetta. Elämme halailukulttuurissa, kirjoitat.

Niinku sä siitä ruudultas näet, niin tätä bändiähän olisi tosi helppo dissaa. Siellä on kolme tonttua lavalla, joista yhdellä on Mark Knopfler –nauha, yhdellä ihan pelle pipo ja kolmas näyttää narkahtaneelta Jeesukselta.

Mä vaan pelkään, ettei tää bändi niin välitä, mitä mä niistä kelaan. Ne on tehny tätä juttuu yli kakskyt vuotta. Ja vielä enemmän mä pelkään, ettei tätä yleisöäkään kiinnosta aamudarrassa lukea, että bändi jota ne diggaa, onkin ihan paskaa.  Itse asiassa mä kysyin yhdeltä gimmalta. Ei se halunnut yhtään.

Ja kun ne, jotka eivät ole keikalla olleet, eivät todennäköisesti välitä hevon humppaa mun arvioista, niin kenelle mä tätä duunaan. Sulle vai?  Että mä vaan tässä kelaan, että voisko tää koko klasariperinteestä ponnistava kritiikki olla jotenki vanhentunutta. En mä tiä. Mä vaan kelaan.

Okei, kädet ilmaan, Jyrki! Nyt tapahtuu!

Tää jengi on tosi innoissaan, Jyrki. Tuolla yhdet jätkät breikkaa baaritiskin luona. Ja sitä mä toivon vähän sultakin. Eläytymistä! Ei se ole niin vaikeaa, kun luulis. Täällä on neljäsataa, jotka tekee niin. Tanssii ja laulaa! Vai mitä sä haluisit tehdä? Mennääks me tonne takariviin murjottamaan ja nojailemaan seinään. En mä halua. Mä tunnen tyyppejä, jotka on tosi hyviä siinä. Aika moni niistä avustaa Rumbaa.

Sä olet aika loukkaantuntu Arhinmäen puolesta. Sitä haukuttiin, kun se meni haukkumaan Cheekiä. Sen mielestä se on paskaa. Voi olla. Sun listalla on Cheekin lisäksi Nanna Susi, Kjell Westö, Juha Itkonen, Jukka Poika, Eduskunta-näytelmät ja Katja Tukiainen. Mulle vaan on sanottu, että kriitikko voi sanoa mitä tahansa, mutta se on perusteltava hyvin. Että mihin kohtaan toi paskaa asettuu argumentaation asteikolla?

Tunnet sä tän biitin, Jyrki. Jumalauta! Baaritiski tärisee!

Nyt mun tekis mieli, Jyrki, kajota vielä vähän sun persoonaan, mutta mä olen kuullut, että kritiikissä ei saa koskaan tehdä niin. Siks mä kysyn ihan yleisellä tasolla, että oisko mahdollista, että tontyyppiset purkaukset voisikin johtua siitä, että kirjoittaja ihan vähän itse haluaisi olla taiteilija. Vaikka joku menestynyt kirjailija. Onhan se yleisellä tasolla niinkin, että pikkutakki ei vielä tee ajattelijaa.

Jyrki, sun mielestä sivistys on kadonnut ja sä vaikutat olevan siitä aika huolissaan. Jos sä näkisit tän Tavastian-yleisön, etkä sitä ruotsalaista youtubessa, niin sä ehkä hämmästyisit. Tää on sellaista lähiöjengiä itä-Helsingistä, johin keskustassa aika harvoin törmää.  Mä juttelin niiden kanssa. Aika moni niistä on työtön, ja toi yks gimma siivoaa alle kympillä tunti. Aika moni niistä on aika rikki. Mä en tiedä, mitä sä sillä sivistyksellä tarkoitat, mutta ihan hirveästi sivistyssanoja mä en niihin kritiikkeihin laittaisi. Ne saattaa vieraannuttaa. Joskus mä jopa ajattelen, että se ehkä on just se meidän pönöttävä mätiedänparemminkuinte-asenne, joka ajaa ihmisiä kulttuurisivuilta nettiin. Että olisi tosi kiva puhutella tätäkin jengiä jollakin tasolla.

Kädet ilmaan, Helsinki!

Okei, Jyrki, nyt nää Ikea-tontut lopettelee. Mä ajattelin nyt kuitenkin haukkuu nää jätkät ihan paskaksi. Se antaa skarpin vaikutelman. Kelasin jotain sellaista otsikkoa ku Häpeällistä hippihumppaa. Oisko hyvä, oisko?

Kuka tahtoo lukea? Käsi ilmaan!

Jyrki?

Ai, mitä ne datatyypit nykyään tekevät? No, katso itse!

koodi2


Muutama blogaus sitten kirjoitin:

Suuria digitaalisia tarinoita tuottaneet perinteikkäät lehdet – kuten The New York Times, the Guardian ja Washington Post – ovatkin Snow Fallin jälkeen vähentäneet kuukausia vaativia jättiprojekteja ja keskittyneet luomaan työkaluja, joiden avulla suuri osa toimituksesta pystyy osallistumaan digirikasteiden tekemiseen. Sama on ollut periaate Hesarissa.

Vuoden 2012 jälkeen suuret perinteiset lehdet ovat siis pääosin tehneet jotain muuta kuin suuria digitaalisia teoksia. Mitä sitten? Vastaus löytyy näistä linkeistä, jotka johtavat kunkin lehden erityisiin visuaalisiin, interaktiivisiin ja datajournalistisiin osioihin. Niiden lisäksi mukana on myös kaksi tuoreempaa tulokasta eli  Five Thirty Eight ja (tietenkin) Buzzfeed.

Klikkaa siis!

New York Times

The Guardian

Washington Post

Buzzfeed

Five Thirty Eight

 

 

 

 

Miten aloittaa tarinansa niin, ettei lukematta jää?

Läpitunkeva piirre digitaalisessa ajassamme on kaiken analysointi ja mitattavuus.

Jutustasi tiedetään lukijamäärän lisäksi myös muun muassa lukuaika, lukijaprofiili, tilaajalukijoiden määrä, jakojen määrä  ja missä kohdassa juttua mikäkin osuus lukijoista on lopettanut lukemisensa ja kuinka mikä osuus on lukenut loppuun saakka. Itsensä kehittämiseen tämä tarjoaa kirjoittajalle suuria mahdollisuuksia, joista rasittavalta tuntuvasta mittaamisesta kannattaa ottaa ilo irti.

Jutun alku on sen tärkein kohta. Jos se epäonnistuu, juttu jää lukematta. Ensimmäisen virkkeen problematiikasta voi lukea vaikka tästä toimittaja-kirjailija-ystävä Juhani Karilan Helsingin Sanomiin kirjoittamasta mainiosta esseestä.

Seuraavassa kuitenkin digimpiä tapoja aloittaa juttu (juttu aukeaa klikkaamalla otsikkoa). Digitaalinen kerrontahan tarjoaa printtiin verrattuna loputtoman paljon uusia tapoja koukuttaa lukija.

 Planet Money Makes A T-Shirt

t-paita.pngJoukkorahoitettu, hienolla käyttövalikolla tehty t-paitajuttu Alussa toimittaja kertoo naamallaan, mitä on haluttu tehdä ja tehty. Henkilökohtainen, läpinäkyvä ja helposti lähestyttävä tapa lähestyä lukijaa.

 The Missing

missing.pngJutun alussa on laskuri, joka näyttää erilaisia tilastotietoja New Yorkissa kadonneista. Luvut eivät ilmeisesti ole päivittyviä, mutta antavat käyttäjälle kokemuksen tässä hetkessä elävästä jutusta. Mobiilissa hienosti toimiva juttu sisältää myös toimivia videoita kadonneista ihmisistä.

 Trafficking Phones

kännyVielä tehokkaammin sama on toteutettu tässä kännykkävarkauksista kertovassa jutussa.

 Norwegian Victims

ng.pngHenkilökohtaisen lähdön aiheeseen antaa tämä jo aiemmin mainittu norjalaisjuttu, jonka alussa käyttäjä voi itse hakea tietoja esimerkiksi sukulaisestaan.

 Till death do us part

väkivalta.pngPäähenkilöt esitellään usein alussa videolla, kuten tässä naisten väkivaltaisista kuolemista South Carolinassa kertovassa loistavassa jutussa:

 Incidents Of Abuse And Neglect Plague New Hampshire’s Lakeview Rehab Center

poika.pngTehokas alku syntyy myös slideshow´lla. Pienen pojan vammojen katseleminen jättänee harvan katsojan kylmäksi.

Norway the Slow Way

norja.pngThe New York Timesin hieno Norjan-matkaraportti alkaa poikkeuksellisella sivusuuntaisella ajolla, joka vie katsojan välittömästi matkalle. Sama still-kuvamainen videon käyttö hallitsee juttua alusta loppuun saakka.

Sydänkohtaus

sydäri.pngMyös Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutut Heikki Pärnäsen sydänkohtauksesta alkaa tehokkaasti ihmisen sydämenlyöntien tahtiin leikatulla videolla. Video johdattaa lukijan tunnelmaan ja esittelee päähenkilön sekä tapahtumapaikan.

 

Näin saat juttusi leviämään Facebookissa – 4 pätevää päivitystä

fb.png


Jutut leviävät nykyään tehokkaimmin sosiaalisen median avulla eikä ainakaan tällä hetkellä yhdelläkään medialla ole varaa juttujensa some-markkinoinnista kieltäytyä.

Jotta se olisi mahdollisimman tehokasta, kannattaa uhrata muutama hetki asian pohtimiseen.

Millainen on sinun, mediasi tai toimituksesi ääni Facebookissa.

Oman kokemukseni mukaan tehokkaimmat Facebook-päivitykset ovat positiivisia ja innostuvia.

Tutkimustenkin mukaan positiivinen tunnereaktio (kuten kunnioittava hämmästys tai yllättävä haltioituminen) aiheuttaa vastaanottajassa uskollisuutta ja halua jakaa viestiä eteenpäin. Myös hyvän asian puolesta närkästyminen aiheuttaa toimintaa. Sen sijaan suru ja varsinkin pelko lamaannuttavat.

Päivitys on parhaimmillaan silloin, kun sen koukuttava kohta nousee jutusta itsestään, koska tällöin vastaanottaja todennäköisimmin myös lukee jutun. Päivityksen nähneiden ja jutun todella lukeneiden ero kun on yleensä suuri, ja päivittäjä voi olla tyytyväinen, jos 15 prosenttia todella lukee jutun.

Todellista taitoa vaatii ottaa huomioon myös itse jutun otsikko ja kuva, joiden  aiheuttamasta montaasista fb-päivityksen todellinen vaikutus syntyy.

Kärjistäen sanottuna juttua tehokkaasti markkinoiva Facebook-päivitys on positiivinen, tunnereaktion aiheuttama ja ytimekäs. Siinä on myös usein esitelty jutussa esiintyvä ihminen, joka sanoo elämästä jotain lukijaa elähdyttävää.

1. POSITIIVISUUS
Upea Märta! 

face1
 
Kirjailija Märta Tikkasella on aina ollut taito laittaa itsensä likoon. Nyt hän puhuu vanhenemisesta.
HS.FI
 
 2. TUNNEREAKTIO
Monet hänet muistavat, monet häntä kaipaavat.
Seppo ja sello, ikuisesti muistoissamme.
face2.png
 
Seppo Laamanen 1928–2016
HS.FI
 
3. YTIMEKKYYS
Jari Tervolta painavia sanoja rasismista.
 face3.png
                                                                      
4
. TEHOKAS SITAATTI
”Minähän joudun nyt rollaattorilla kulkemaan. Mutta ei tässä mitään, olen eläkeukko jo.
Kyllä tässä ehtii jo rauhassa olemaan.” Antti Litjan mielestä elämä voi olla ihan hyvää,
vaikka ei enää näyttelemään pääsisikään.
 face4.png
HS.FI

 Nousussa ovat myös chat-sovellukset, kuten Snapchat. HS:n tutkimuksen mukaan alle kaksikymppiset jakavat asioita mielummin suoraan pienempien porukoiden kesken kuin suuremmalle joukolle esimerkiksi Facebookissa.

 

 

Toimittajan märkä uni

makkara.png

Halojaa? Onko lähikauppias itse? Mainiota. Kuulepa sellaista soittelin, kun on tämä mediamurros.  Niin, se sama juuri. Niin että sitä kävin soittelemaan, että mitenkä olisi. Olisiko teillä halukkuutta mainostaa uudessa paikallisjulkaisussa?
Kai sitä lehdeksikin voi kutsua.
Verkkomediaksi nyt joka tapauksessa.

***

Nimikö? Niin, no jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei sillä vielä nimeä ole, kun ei ole lehteäkään. Minä tässä ihan vain valmistaudun. Olin nimittäin tänään tilaisuudessa, jossa kävi puhumassa tällainen mediakonsultti, jolla oli aika hurjat jutut. Hän se kertoi, että Amerikassa ykköslehdet ovat panneet pihalle puolet toimittajista.
Kakkoslehdet sitten ovatkin kaatuneet kokonaan.
Ja nyt siellä kulkee irtisanottuja toimittajia etsimässä mainostajia blogeihinsa.
Että sillä soittelin.
Juu. Kyllä minä ihan oikeissa hommissa olen ollut.

***

No, tämä konsultti sitten sanoi, että tulevaisuudessa menestynyt toimittaja on yrittäjähenkinen ja verkottunut sisällöntuottaja, joka julkaisee omaa usein erittäin paikallista verkkojulkaisua, johon myy itse mainostilaa.
Sellaiseksi olisi tultava.
Että olen nyt sitten perustamassa hyperlokaalista verkkomediaa, jonka päätoimittaja, toimittaja, taittaja, valokuvaaja, graafikko, toimitussihteeri, mainosmyyjä, tutkimusosasto ja parikymmentä muutakin toimenkuvaa olen.
Mainostilaa on vielä vapaana runsaasti.

***

Haloo. Vieläkö te olette siellä? Luulin että katkesi.
Lehden linjako? No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin kuin ollaan, niin ei aavistustakaan.
Tämän konsultin mukaan tulevaisuuden toimittajan pitäisi nyt kuitenkin tehdä jotain omaa ja originellia.
Ja sitten pitäisi osata ajatella pienesti eikä suuresti.
Ja sitten pitäisi vielä löytää niche.
Ihan en ole varma mitä se tarkoittaa,
Sitä kuitenkin pelkään, että jos murros tähän tahtiin etenee, niin saattaa tulla niche-markkinoilla ahdasta.
Jos tulee niche mieleen, niin nykäise hihasta.

***

Vähän nämä konsultin teesit jakavat mielipiteitä. Eilenkin Painobaarissa yksi toimittaja nillitti, että kuka seuraa kunnallispolitiikkaa, jos kaikki journalistit kiertävät lähibaareja kerjäämässä mainoksia.
Ei taida olla tulevaisuuden journalisteja hän.
Ja niinhän se on jo hallituskin ryhtynyt pelkäämään sivistysvaltion puolesta, kun media menehtyy.
Niin, pitkälti samaa jengiä, jotka aikoinaan korottivat lehtien arvonlisäveroa.
Kyllä.
Niin minustakin.
Pahimman luokan.
Mainitsinko muuten, että ennakkovaraaja saa kolmekymmentä pinnaa pois listahinnoista?.

***

Halojaa. Vieläkö olette siellä? Ei ei, myykää vaan, sehän teidän hommanne on. Asiakas on aina oikeassa.
Jos minä samalla teen markkinakartoitusta. Että minkälaista journalismia te mainostajan ominaisuudessa kaipaisitte.
Haluatte kehua makkaraa?
Ei, ei ole ongelma. Kyllä se käy.
Pannaan siihen joku tymäkkä nykytanssikritiikki viereen.

***

Tutkivaa journalismia? Totta kai meillä on tutkivaa journalismia.
Sellaista parempaa laatua.
Ei kiinnosta?
Kyllä se minustakin yliarvostettu laji on.
Myydään me vaan yhdessä makkaraa.

***

Niin se tuli KSF:n yt-luvut tänään.
Ei siitä enempää.

***

Mitä? Haluatte oman kolumnipaikan?
Luonnollisesti. Rahahan se on paras konsultti.
Ja kauppa joka kannattaa.
Äläkä astu kauppiaan päälle.

***

Niitä sitä onkin kaikenlaisia asiantuntijoita. Kerrankin olin kurssilla, jolla kävi yksi, joka sanoi, että tulevaisuus on journalistin märkä uni.
Kun on joukkoistamistyökalut, somesysteemit, datajournalistiset ilmaisumuodot ja kaiken maailman yhteisösovellukset.
Olisi pitänyt sekin aika verkostoitua kulmaparturin kanssa.

***

Halojaa? Halojaa? Minä taas. Sori, jos herätin. Painobaarista soittelen. Sitä vielä uudelleen soittelin, kun juuri tajusin mitä se konsultti sillä märällä unella tarkoitti.
Juu. Arvasitkin.
Hikistä painajaista.

 

Kolme syytä, miksi testit ovat niin jumalattoman suosittuja

baby.pngYksi juttujen pelillistämisestä kiinnostunut media on Buzzfeed. Jo se kertoo, että ilmiö kannattaa ottaa tosissaan.

Kankeasta alusta huolimatta journalismin pelillistämisen aika on kaikkea muuta kuin ohi. Tämän hetken kenties menestynein verkkomediayhtiö Buzzfeed on sijoittanut pelien kehittämiseen jo parin vuoden ajan runsaasti. Tällä hetkellä tuloksena on lähinnä tällaisia yksinkertaisia peliformaatteja, mutta uusia ja epäilemättä monimutkaisempiakin  kehitetään jatkuvasti.

Kolme asiaa Buzzfeedin peliformaateista.

  1. Käyttäjäystävällisyys. Pelejä osaa käyttää kuka tahansa lukutaitoisesta lapsesta vanhukseen.
  2. Tekijäystävällisyys. Suurin osa peleistä on yhteisön tekemiä. Sen takia niiden tekemistä on tehty niin helppoa kuin mahdollista.
  3. Sama formaattipohja sopii mitä erilaisimpien asioiden käsittelyyn.

Testien voiman on havainnut myös The New York Times, jonka vuoden 2013 luetuin juttu oli tämä testi.puhetesti

Kolme asiaa, jotka tekevät testeistä niin suosittuja

1. Henkilökohtaisuus. Ainakin suosituimmat testit lupaavat paljastaa jotain henkilökohtaista tekijästään.
2. Lopputulos. Toisin kuin monet jutut – ja samoin kuin pelit – testit johtavat aina jonkinlaiseen draamalliseen huipentumaan eli tuloksen paljastumiseen.
3. Yhteisöllisyys. Henkilökohtainen on kiinnostavaa ja sen avulla voi kommunikoida. Sen takia monet testit ovat niin jaettuja.

Tekijän kannalta tärkeää on testien ja visojen monikäyttöisyys. Sellaisen voi ympätä lähes mihin aiheeseen tahansa. Valitettavasti se ei vielä tarkoita, että tuotteesta tulisi suosittu tai laadukas.

Hyvän testin tekeminen muistuttaa jutun tekemistä. Täytyy tuntea yleisönsä, valita aihe ja näkökulma, hankkia tietoa, luoda visuaalinen tarina ja vielä otsikoida se hyvin. Teknistä osaamista sen tekeminen ei juurikaan vaadi.

stateYksi Buzzfeedin suosituimmista on muuten tämä (tuhansia kommenttejakin) kerännyt testi:

“Which State Do You Actually Belong In?”

Sitä on tehty yli 40 miljoonaa kertaa.

VIISI TEKEMÄÄNI TESTIÄ JA VISAA (klikkaa otsikkoa)

  1. Testaa, ketä Kalevala-hahmoa muistutat
  2. Suomen suosituin slangitesti
  3. Suuri Juice-visa
  4. Muistitesti Martti Suosalon opastuksella
  5. Testaa kuvapareilla, erotatko väärennöksen mestariteoksesta

Kolme interaktiivista dokumenttia, joita ei kannata jättää väliin

Interaktiivisessa elokuvassa katsoja voi valinnoillaan vaikuttaa siihen, miten elokuva etenee.  Esittelyssä kolme merkittävää verkkoon tehtyä dokumenttielokuvaa (klikkaa otsikkoa).

Journey to the end of Coal

hiili.pngHieno interaktiivinen matka kiinalaisen hiilikaupungin todellisuuteen.

Gaza Sdero

gaza.pngJaettu ruutu antaa mahdollisuuden kuunnella israelilaisten ja palestiinalaisten mielipiteitä haluamassaan järjestyksessä. Toimisi hienosti myös vaalisovelluksensa.

Prison Valley

prison.pngLoputtoman palkittu vankilaspektaakkeli antaa muun muassa käyttäjälle mahdollisuuden olla yhteydessä kuvattaviin ja näin saada selvää näiden myöhemmistä vaiheista.

Myös Yle on osallistunut ainakin yhden interaktiivisen dokumentin tuottamiseen. Karsinasta kauppaan (linkki) on omalla hellyttävällä tavallaan historiallinen teos.

 

 

Olen nähnyt journalismin tulevaisuuden

zombie.pnghttp://kulttuurimestari.wordpress.com/wp-includes/js/tinymce/plugins/wordpress/img/trans.gif

Kylmä tuuli puhaltaa lasitalon autioilla käytävillä.  Nurkassa rasahtaa. Varjo häivähtää vasten ikkunaa. Tuolla arkistohyllyn päällä syksynharmaa orava jyrsii Tutkivan Journalismin Yhdistyksen Lumilapio-palkinnon vartta. Ja tuolla, tuolla pöllö ulostaa pölyttyneen valtion tiedonjulkistamispalkinnon päälle.

Luonto ottaa omaansa takaisin.

Lasitalo ei ole ainoa, sillä samanlaisia rakennuksia on ympäri maata. On kulunut jo vuosi siitä, kun Suomen viimeinen toimittaja sulki oven viimeisen kerran takanaan.

Mediamurros tuli kylään.

Rottien rinnalla mellastavat myös toiset pimeässä viihtyvät otukset.

Raharosvot ja vallanpitäjät.

Vihdoin tulee kevät. Hento aurinko sulattaa routaisen maan. Vähitellen Journalistit nousevat piiloistaan. Ne venyttelevät jäseniään ja alkavat kerätä tietoa.

Yksi tarttuu innokkaasti korruptioepäilyn vihreään silmuun. Toinen saa vainun eltaantuneista asekaupoista. Kolmatta kiinnostaa, mihin on kätketty kansansivistyksen ruumis.

Journalistit lisääntyvät. He perustavat uusia medioita, ensin jokainen omansa, pikkuruisen, sitten suurempia, yhdessä. Heidän keräämästään tiedosta tulee yhä merkittävämpää, vaarallista. He ymmärtävät tarvitsevansa toisiaan ja liittoutuvat. He perustavat yhdistyksen ja palkkaavat lakimiehen.

He jakavat töitään. Yhtä kiinnostaa politiikka, toista taide. Syntyvät toimenkuvat ja toimitukset.

Kiihkein käsin Journalistit tarttuvat kyniinsä, kameroihinsa ja mikrofoneihinsa. He valtaavat eläimiltä vanhat työpaikkansa. Lasitalon seinät pestään, palkintokaappi nostetaan pystyyn.

Rotat häädetään.

Ihmiset heräävät. Ensin mediankäyttäjiä on kymmeniä, sitten satoja, lopulta satojatuhansia ja miljoonia.

Uusille medioille annetaan nimet. Niitä ovat Helsingin Sanomat, Aamulehti, Nelosen uutiset ja Lapin kansa.

Journalistit katsovat toisiaan ja hymyilevät.

Heillä on jälleen tehtävä.

Olen nähnyt journalismin tulevaisuuden.

Aika keittää aamukahvi.

”’

 

MILLAINEN siis on tulevaisuuden toimittaja?

Tässä linkissä  asiantuntijoiden mielipiteitä tiiviisti. 

Näistäkin neuvoista voi olla hyötyä:

  1. Ymmärrä koodaamista
  2. Kokeile videota
  3. Tajua tarinat
  4. Löydä intohimosi
  5. Kokoa ihmisesi
  6. Opi parhailta
  7. Toista opittua
  8. Aloita pienestä
  9. Ajattele suuresti 
  10. Ole yrittäjä