Uutispelien omituinen historia: Miksi journalismia pitäisi pelata?

 ”Tiedän peleistä ainakin tämän: jos ihmiset jostain ovat valmiit maksamaan, niin pääsystä yhteisöön. Ihmiset reagoivat eniten siihen ajatukseen, että täällä on muitakin ihmisiä. Se ei välttämättä ole aterian ravitsevin osa, mutta se on sen herkullinen osa. Arvoa luo muiden ihmisten läsnäolo. Tämä on mielestäni vihje tulevasta, siitä minne media on menossa.”

Pelikehittäjä, tutkija Kevin Slavin 10X –teoksessa (Tapaninen, Ahtisaari, 2015)

 Viestintätutkijoiden Peter Vorderer, Tilo Hartmann ja Christoph Klimmt mukaan peleissä yhdistyy:
1) toimintamahdollisuuksien sarja
2) jokin (pelaajan) tarve toimintaan
3) pelaajan yritys ratkaista ongelma (jotain tiettyä pelin mahdollistamaa keinoa hyödyntäen)
4) tulos, joka realisoituu pelin tuottamana nautintona.

Lähde: Petri Vanhanen: Journalististen verkkoartikkeleiden interaktiivisuus

Vanhanen itse määrittelee pelin elementiksi, jossa:
1) käyttäjälle on annettu tehtävä
2) joka arvioidaan joko pisteyttämällä tai muulla sanallisella tai audiovisuaalisella palautteella.

Kelpaa minulle.

Marko Siitonen ja Sanna Launonen ovat tutkineet utispeleihin eli pelillistettyyn journalismiin liittyviä käyttäjäkokemuksia. Heidän tutkimuksestaan käy ilmi, miten uutisten aiheet vaikuttavat siihen, voiko niitä tukea pelillistämisellä lainkaan ja kuinka pelillistäminen kannattaa tehdä.

Suppeahkossa tutkimuksessaan työpari jaottelee uutispelit (vuonna 2010 uutispeleistä kirjan kirjoittaneita Bogostia Ferraria ja Schweizeria siteeraten) päätyyppeihin:
1. Toimituksellisilla peleillä (editorial games) on vahva vaikuttamaan pyrkimisen ajatus taustallaan, ja niiden välityksellä ilmaistaan toimituksen mielipiteitä, pyritään herättämään tunteita ja ottamaan kantaa.
2. Tabloidpelit (tabloid games) keskittyvät kevyiden ajankohtaisuutisten, kuten julkkisjuorujen ja urheilutapahtumien, kommentointiin tai kuvittamiseen.
3. Reportaasipelit (reportage games) täydentävät asiapitoisia uutisia ja perustuvat usein samanlaiseen taustatutkimukseen kuin varsinainen uutistekstikin. Tämänkaltaisiin peleihin voidaan laskea mukaan myös vuorovaikutteiset infograafit, kuten erilaiset budjettilaskurit.

cut.pngSiitonen ja Launonen nostavat uutispelien tyyppiesimerkiksi Wired-lehden vuonna 2009 julkaiseman Cutthroat Capitalism: The Gamen, joka käsittelee Somalian rannikon merirosvousta. Pelaaja pääsee muun muassa valtaamaan alueella liikkuvia aluksia ja neuvottelemaan panttivankien lunnaista. Samaan aikaan pelin kanssa julkaistiin aihetta käsittelevä juttu, jossa peligrafiikkaa ja erilaisia laskelmia ja mallinnuksia yhdistettiin tarinankerrontaan.

Itse tutkimuksessa he analysoivat kolmea uutispelisovellusta käyttäjien kokemuksien perusteella. Ne ovat:
1.
HS:n ydinpommeja käsitellyt Tuhokone (2012).
2. HS:n Säästöpeli (2013)
3.
The New York Timesin Chilen kaivosturmaa koskevan kaivosmiesten pelastamispelin Los 33 (2010).

tuhokone.pngHelsingin Sanomien tuhokoneessa pelaaja saa eteensä liikuteltavissa olevan kartan, jolle hän voi ”pudottaa” valitsemansa räjähteen. Pelaaja voi liikuttaa kartan esimerkiksi kotialueensa päälle ja testata, millainen lämpövaikutus, paine tai laskeuma räjähteestä syntyisi. Säästöpelissä pyritään hallituksen budjettisuunnitelman mukaisesti leikkaamaan kuntien menoista miljardi euroa.

los33Los33:ssa pelaaja yrittää pelastaa Chilen kaivosturman uhreja kaivoksesta. Pelaaja ohjaa pelastuskapselia pyörittämällä ratasta, ja käy noutamassa alhaalla odottavia kaivosmiehiä vapauteen. Analyysin lopputuloksena tutkijat toteavat käyttäjien olevan herkkiä vakavien aiheiden viihteellisempänä koettuun pelillistämiseen. Esimerkiksi Hesarin tuhokonetta pidettiin jossain kommenteissa lähes vastenmielisenä.

Lisäksi tuloksen toivat esiin vaatimuksen pelien käyttäjäystävällisyydestä ja totuudenmukaisuudesta. Itse uskon, että osa negatiivisesta palautteesta johtuu sovellusten (alkutaipaleesta johtuvasta) kömpelöhköstä toteutuksesta.  Tutkijoiden huomio korostaakin pelien vaatimaa huolellista suunnittelua ja riittäviä resursseja.

Uutispelit eivät koskaan voi olla pelkkinä peleinä erityisen tasokkaita. Sen takia niiden dramaturgia ja käyttötarkoitus on pohdittava suhteessa muuhun sisältöön.

Mikään aivan uusi asia journalismin pelillistäminen ei ole, sillä Wiredin lisäksi genreä ovat kokeilleet monet muutkin mediat, muun muassa kaikkialla hääräävät The Guardian ja The New York Times. Brasiliassa ensimmäisiä on ollut aikakauslehti Superinteressante, joka on julkaissut pelejä vuodesta 2007. Peleissä taistellaan muun muassa huumerikollisia (linkki)  ja toisia filosofeja vastaan sekä osallistutaan presidentinvaaleihin.

vaalit.pngPelien laadusta voi olla montaa mieltä. Esimerkiksi filosofipelissä hakataan toisia filosofeja ja presidentinvaalipelissä ajataan muun muassa kilpaa skootterilla.

Toisaalta mäiskinnän ohessa peli jakaa myös tietoa tappelijoiden filosofiasta ja presidentinvaaliehdokkaista klikkaamalla pääsee etenemään myös muun muassa näiden lehden sivulla pitämiin blogeihin.

Aika kaukana pelillinen aines kuitenkin on journalistisesta sisällöstä.

Sama ongelma vaivaa monia muitakin pelejä. Esimerkiksi tämä Darfurin pakolaisten vaarallisesta vedenhakumatkasta kertova Darfur is Dying -peli muistuttaa elävästi taannoista Rambo-peliä, sillä erotuksella, että nuolinäppäimillä ohjattavalla sankarilla ei ole sinkoa.

Epäsuhdan osoittaa myös tämä velkaantumisen haitoista varoittavan vesiskootteripelin mainosvideo.

Ei ihme, että kaikki ilmiöön törmänneet toimittajat eivät ole juttujensa pelillistämisestä niin innostuneet. Parhaimmillaan pelit toki toimivat kömpelyydessään nostalgisena retrona, kuten tämä The Guardianin olympiapeli.

Toisessa ääripäässä lähinnä näppäinketteryyttä vaativille peleille ovat tekstivetoiset. Tässä  tositapahtumiin pohjaavassa pelissä käyttäjä voi valita kenen hahmossa Syyrian sodan kokee.

Jakaako se tietoa? Jos ei, niin se on vain peli. Viihdyttääkö se? Jos ei, niin se on pelkkää journalismia.

Kukin arvioikoon itse, mihin kategoriaan edelliset pelit kuuluvat.

Mainokset

10 neuvoa journalististen pelien kehittämiseen

Niin mediatalot, muut yritykset kuin valtiotkin ovat hiljattain huomanneet pelillistämisen voiman. Esimerkiksi Israelin armeija jakaa nettisivuillaan käyttäjälle pisteitä sisältönsä jakamisesta. Pisteitä keräämällä käyttäjä ylenee arvoasteikossa.

Journalististen pelien tie ei kuitenkaan ole ollut helppo. Epäonnistuessaan ne voivat olla mauton, kallis, yksinkertaistettu ja typerä tapa tehdä journalismia. Ongelma on usein myös se, että mitä realistisuuden lisääminen vähentää pelattavuutta ja kiinnostavuutta.

Seuraavassa muutamia neuvoja ennen kuin alat ensimmäistä peliäsi kehittämään.

  1. Ole avoin mahdollisuuksille. Mikä tahansa tarina tai journalistinen tuote antaa mahdollisuuden pelillistämiseen. Älä siis sulje mitään juttua harkitsematta pois.
  2. Pohdi pitkään. Mikä tahansa juttu ei ole pelillistämisen arvoinen eikä mistään tahansa aiheesta saa toimivaa peliä annettujen resurssien puitteissa. Toki on aina hienoa, jos pystyt pelillä kertomaan jotain, mihin muut keinot eivät riitä.
  3. Ajattele kaikessa käyttäjää. Älä yliarvioi hänen kiinnostustaan tai ajankäyttöään. Harva ihminen vaivautuu käyttämään viittäkään minuuttia pelin toimivuuden opetteluun. Yksinkertainen on kaunista ja valmiiksi tunnettu käyttöliittymä aivan mahtava asia.
  4. Kommunikoi. Koodaajien lisäksi sinun on pystyttävä viestimään ajatuksesi muun muassa graafikoille. Heillä voi olla myös mahtavia ideoita, sillä he ovat oppineet työssään yksinkertaistamaan ja uudelleen ajattelemaan asioiden esittämistä, mitä pelillistäminenkin pohjimmiltaan on.
  5. Tee pelistäsi formaatti ja kehitä sitä jatkuvasti. Pelin tekemistä ei kannata joka kerta aloittaa alusta vaan kannattaa satsata voimavarat sellaisiin formaatteihin, jotka sopivat mahdollisimman monen tulevan jutun pohjaksi.
  6. Testaa.  Testaa peliäsi työkavereilla, perheelläsi ja yleisöllä. Paraskin peli on umpisurkea, jos käyttäjät eivät pidä siitä. Journalistit ovat tottuneet tekemään ainutlaatuisia juttuja ilman kaavaa tai kehittämismahdollisuutta, mutta formaatti vaatii jatkuvaa parantelua.  Harva idea toimii ensimmäisellä kerralla.
  7. Surmaa rakkaasi. Mikä ei testattuna toimi, ei toimi.
  8. Mieti käyttöliittymää ja hyödynnä kosketusnäytön mahdollisuudet. Mitä vahvemmin asia on ihmisen omissa näpeissä, sitä koukuttavampaa se on. Angry Birds -pelien nerokkuus piilee kosketusnäytön mahdollistamaan ritsan venytykseen omaa etusormea käyttäen. Hiirellä pelattuna peli on tylsä.
  9. Varasta muilta. Hyvät ideat eivät synny vain sinun päässäsi. Opi ja inspiroidu siitä, mitä muut ovat saaneet aikaan.
  10. Pelaa. Pelaa hyviä pelejä ja pelaa huonoja pelejä. Pelaa uutispelejä ja varsinkin pelejä vailla journalistista tarkoitusta. Aina oppii.

 ape.pngUseimmat journalistiset pelit syntyvät oivalluksesta kesken juttuprosessin. Seuraavassa viisi kysymystä, jotka kannattaa itseltään kysyä ennen kuin alkaa jutustaan peliä vääntämään.

  1. Löytyykö jutustasi päähenkilö, jota voisit hyödyntää pelissäsi?
  2. Onko siinä arvoitus tai ongelma, jota pelaaja voisi ratkaista?
  3. Onko siinä perinteisen jännityskertomuksen elementtejä, suuria riskejä ja kuolemaa. Saatko käyttäjä adrenaliinin ja/tai kyyneleet virtaamaan?
  4. Pystyykö jutusta kehittämään formaatin tulevia juttuja varten?
  5. Onko se ajallisesti kestävä, mahdollisesti toistuva uutisaihe? Parissa päivässä unohtuvasta uutisesta ei kannata peliä rakentaa.

Tee oma pelisi: http://twinery.org/

ruletti.pngJos mikään muu ei auta, laske rimaa! Ei kulttuurinkaan tarvitse olla vakavaa. Katso vaikka tästä!

 

Mammutti on sukupuuttoon kuollut laji – myös digitaalisissa tarinoissa

mammut.pngKunnianhimoisimpia digijuttuja vaivaa usein sama ongelma. Ne ovat järkyttävän kokoisia mammutteja, jotka rusentavat lukijan alleen. Ilmiö kertoo printtihistorian digiajelle tuottamista ongelmista. Usein digitaaliseen featurejuttuun laitetaan edelleen huima määrä tekstiä, jonka päälle kasataan valokuvia, videoita ja erilaisia datavirityksiä. Lopputulos on sitten kolossaalisen raskas ja tylsäkin.

Viisi onnistunutta rakennetta

20 key findings about CIA interrogations

cia.png
Nerokkaan yksinkertaisen rakenteen tarjoaa Washington Post, joka purkaa muuten ehkä lukematta jäävän CIA-raportin palasteltuna.

True Cost of Gun Violelence

mj3.png

Aiemminkin kehumani juttu Mother Jonesilta. Jutun tekijät onnistuvat käyttämään eri kerrontaelementtejä monipuolisesti, mutta samaan aikaan tekemään erittäin helposti käytettäviä juttukokonaisuuksia.

The 45 Minute Mystert of Freddie Gray
balti.png

Usein (fiktiossakin) käytetty tapa on kertoa mahdollisimman tarkasti ja jakaa ne kellonaikojen tai päivämäärän mukaan.

Muutama neuvo vetävän tarinan kirjoittamiseen

  1. Aristoteleen perinteinen draaman kaari – ja sen hollywoodversio –  toimii myös digiaikana. Alkusysäys, syventämisvaihe, konfliktin kärjistyminen, ratkaisu ja häivytys.

  2. Tarinan kerronta on osin muuttumassa myös ei-lineaariseksi. Käyttäjä päättää itse millaisessa järjestyksessä etenee. Kannattaa siis huomioida, että käyttäjä ei välttämättä etene juttua kronologisessa järjestyksessä. Erityisesti monimodaalisissa  (video, datasovellukset, infografiikat jne) jutuissa osien pitäisi toimia osin itsenäisestikin.

  3. Digijutut vaativat printtiä tehokkaampaa väliotsikointia . Useimmat verkkomediat käyttävät suurifonttisia väliotsikoita, jotka muistuttavat pituudeltaan ingressiä. Myös sitaatit toimivat väliotsikoina tai ”äläyksinä” hienosti.

Kädet ilmaan, Jyrki Lehtola!

handsTämä pakina on julkaistu alun perin Suomen Kulttuurirahaston Mestarikurssin blogissa kolme vuotta sitten. Mielestäni siinä on yhä paljon ajankohtaista.

Okei Jyrki. Mä olen täällä Tavastialla katsomassa Looptroop Rockers- nimistä ruotsalaista rapyhtyettä. Joo, ihan outo on mullekin. Koska mä en näe sua täällä, niin mä laitan sulle linkin niitten tuoreelta Ruotsin-keikalta. Aloita siitä kahden minsan kohdalta. Pääset messiin.

Okei, Jyrki kädet ilmaan! Samaan aikaan, kun mä tsiigaan tätä keikkaa, niin mä luen kännykällä sun kolumnia. Sen otsikko on Paskaaskeidaaköntsää. Siinä sä analysoit suomalaista taidekritiikkiä, joka ei mahdollista negatiivista palautetta. Elämme halailukulttuurissa, kirjoitat.

Niinku sä siitä ruudultas näet, niin tätä bändiähän olisi tosi helppo dissaa. Siellä on kolme tonttua lavalla, joista yhdellä on Mark Knopfler –nauha, yhdellä ihan pelle pipo ja kolmas näyttää narkahtaneelta Jeesukselta.

Mä vaan pelkään, ettei tää bändi niin välitä, mitä mä niistä kelaan. Ne on tehny tätä juttuu yli kakskyt vuotta. Ja vielä enemmän mä pelkään, ettei tätä yleisöäkään kiinnosta aamudarrassa lukea, että bändi jota ne diggaa, onkin ihan paskaa.  Itse asiassa mä kysyin yhdeltä gimmalta. Ei se halunnut yhtään.

Ja kun ne, jotka eivät ole keikalla olleet, eivät todennäköisesti välitä hevon humppaa mun arvioista, niin kenelle mä tätä duunaan. Sulle vai?  Että mä vaan tässä kelaan, että voisko tää koko klasariperinteestä ponnistava kritiikki olla jotenki vanhentunutta. En mä tiä. Mä vaan kelaan.

Okei, kädet ilmaan, Jyrki! Nyt tapahtuu!

Tää jengi on tosi innoissaan, Jyrki. Tuolla yhdet jätkät breikkaa baaritiskin luona. Ja sitä mä toivon vähän sultakin. Eläytymistä! Ei se ole niin vaikeaa, kun luulis. Täällä on neljäsataa, jotka tekee niin. Tanssii ja laulaa! Vai mitä sä haluisit tehdä? Mennääks me tonne takariviin murjottamaan ja nojailemaan seinään. En mä halua. Mä tunnen tyyppejä, jotka on tosi hyviä siinä. Aika moni niistä avustaa Rumbaa.

Sä olet aika loukkaantuntu Arhinmäen puolesta. Sitä haukuttiin, kun se meni haukkumaan Cheekiä. Sen mielestä se on paskaa. Voi olla. Sun listalla on Cheekin lisäksi Nanna Susi, Kjell Westö, Juha Itkonen, Jukka Poika, Eduskunta-näytelmät ja Katja Tukiainen. Mulle vaan on sanottu, että kriitikko voi sanoa mitä tahansa, mutta se on perusteltava hyvin. Että mihin kohtaan toi paskaa asettuu argumentaation asteikolla?

Tunnet sä tän biitin, Jyrki. Jumalauta! Baaritiski tärisee!

Nyt mun tekis mieli, Jyrki, kajota vielä vähän sun persoonaan, mutta mä olen kuullut, että kritiikissä ei saa koskaan tehdä niin. Siks mä kysyn ihan yleisellä tasolla, että oisko mahdollista, että tontyyppiset purkaukset voisikin johtua siitä, että kirjoittaja ihan vähän itse haluaisi olla taiteilija. Vaikka joku menestynyt kirjailija. Onhan se yleisellä tasolla niinkin, että pikkutakki ei vielä tee ajattelijaa.

Jyrki, sun mielestä sivistys on kadonnut ja sä vaikutat olevan siitä aika huolissaan. Jos sä näkisit tän Tavastian-yleisön, etkä sitä ruotsalaista youtubessa, niin sä ehkä hämmästyisit. Tää on sellaista lähiöjengiä itä-Helsingistä, johin keskustassa aika harvoin törmää.  Mä juttelin niiden kanssa. Aika moni niistä on työtön, ja toi yks gimma siivoaa alle kympillä tunti. Aika moni niistä on aika rikki. Mä en tiedä, mitä sä sillä sivistyksellä tarkoitat, mutta ihan hirveästi sivistyssanoja mä en niihin kritiikkeihin laittaisi. Ne saattaa vieraannuttaa. Joskus mä jopa ajattelen, että se ehkä on just se meidän pönöttävä mätiedänparemminkuinte-asenne, joka ajaa ihmisiä kulttuurisivuilta nettiin. Että olisi tosi kiva puhutella tätäkin jengiä jollakin tasolla.

Kädet ilmaan, Helsinki!

Okei, Jyrki, nyt nää Ikea-tontut lopettelee. Mä ajattelin nyt kuitenkin haukkuu nää jätkät ihan paskaksi. Se antaa skarpin vaikutelman. Kelasin jotain sellaista otsikkoa ku Häpeällistä hippihumppaa. Oisko hyvä, oisko?

Kuka tahtoo lukea? Käsi ilmaan!

Jyrki?

Ai, mitä ne datatyypit nykyään tekevät? No, katso itse!

koodi2


Muutama blogaus sitten kirjoitin:

Suuria digitaalisia tarinoita tuottaneet perinteikkäät lehdet – kuten The New York Times, the Guardian ja Washington Post – ovatkin Snow Fallin jälkeen vähentäneet kuukausia vaativia jättiprojekteja ja keskittyneet luomaan työkaluja, joiden avulla suuri osa toimituksesta pystyy osallistumaan digirikasteiden tekemiseen. Sama on ollut periaate Hesarissa.

Vuoden 2012 jälkeen suuret perinteiset lehdet ovat siis pääosin tehneet jotain muuta kuin suuria digitaalisia teoksia. Mitä sitten? Vastaus löytyy näistä linkeistä, jotka johtavat kunkin lehden erityisiin visuaalisiin, interaktiivisiin ja datajournalistisiin osioihin. Niiden lisäksi mukana on myös kaksi tuoreempaa tulokasta eli  Five Thirty Eight ja (tietenkin) Buzzfeed.

Klikkaa siis!

New York Times

The Guardian

Washington Post

Buzzfeed

Five Thirty Eight

 

 

 

 

Miten aloittaa tarinansa niin, ettei lukematta jää?

Läpitunkeva piirre digitaalisessa ajassamme on kaiken analysointi ja mitattavuus.

Jutustasi tiedetään lukijamäärän lisäksi myös muun muassa lukuaika, lukijaprofiili, tilaajalukijoiden määrä, jakojen määrä  ja missä kohdassa juttua mikäkin osuus lukijoista on lopettanut lukemisensa ja kuinka mikä osuus on lukenut loppuun saakka. Itsensä kehittämiseen tämä tarjoaa kirjoittajalle suuria mahdollisuuksia, joista rasittavalta tuntuvasta mittaamisesta kannattaa ottaa ilo irti.

Jutun alku on sen tärkein kohta. Jos se epäonnistuu, juttu jää lukematta. Ensimmäisen virkkeen problematiikasta voi lukea vaikka tästä toimittaja-kirjailija-ystävä Juhani Karilan Helsingin Sanomiin kirjoittamasta mainiosta esseestä.

Seuraavassa kuitenkin digimpiä tapoja aloittaa juttu (juttu aukeaa klikkaamalla otsikkoa). Digitaalinen kerrontahan tarjoaa printtiin verrattuna loputtoman paljon uusia tapoja koukuttaa lukija.

 Planet Money Makes A T-Shirt

t-paita.pngJoukkorahoitettu, hienolla käyttövalikolla tehty t-paitajuttu Alussa toimittaja kertoo naamallaan, mitä on haluttu tehdä ja tehty. Henkilökohtainen, läpinäkyvä ja helposti lähestyttävä tapa lähestyä lukijaa.

 The Missing

missing.pngJutun alussa on laskuri, joka näyttää erilaisia tilastotietoja New Yorkissa kadonneista. Luvut eivät ilmeisesti ole päivittyviä, mutta antavat käyttäjälle kokemuksen tässä hetkessä elävästä jutusta. Mobiilissa hienosti toimiva juttu sisältää myös toimivia videoita kadonneista ihmisistä.

 Trafficking Phones

kännyVielä tehokkaammin sama on toteutettu tässä kännykkävarkauksista kertovassa jutussa.

 Norwegian Victims

ng.pngHenkilökohtaisen lähdön aiheeseen antaa tämä jo aiemmin mainittu norjalaisjuttu, jonka alussa käyttäjä voi itse hakea tietoja esimerkiksi sukulaisestaan.

 Till death do us part

väkivalta.pngPäähenkilöt esitellään usein alussa videolla, kuten tässä naisten väkivaltaisista kuolemista South Carolinassa kertovassa loistavassa jutussa:

 Incidents Of Abuse And Neglect Plague New Hampshire’s Lakeview Rehab Center

poika.pngTehokas alku syntyy myös slideshow´lla. Pienen pojan vammojen katseleminen jättänee harvan katsojan kylmäksi.

Norway the Slow Way

norja.pngThe New York Timesin hieno Norjan-matkaraportti alkaa poikkeuksellisella sivusuuntaisella ajolla, joka vie katsojan välittömästi matkalle. Sama still-kuvamainen videon käyttö hallitsee juttua alusta loppuun saakka.

Sydänkohtaus

sydäri.pngMyös Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutut Heikki Pärnäsen sydänkohtauksesta alkaa tehokkaasti ihmisen sydämenlyöntien tahtiin leikatulla videolla. Video johdattaa lukijan tunnelmaan ja esittelee päähenkilön sekä tapahtumapaikan.

 

Näin saat juttusi leviämään Facebookissa – 4 pätevää päivitystä

fb.png


Jutut leviävät nykyään tehokkaimmin sosiaalisen median avulla eikä ainakaan tällä hetkellä yhdelläkään medialla ole varaa juttujensa some-markkinoinnista kieltäytyä.

Jotta se olisi mahdollisimman tehokasta, kannattaa uhrata muutama hetki asian pohtimiseen.

Millainen on sinun, mediasi tai toimituksesi ääni Facebookissa.

Oman kokemukseni mukaan tehokkaimmat Facebook-päivitykset ovat positiivisia ja innostuvia.

Tutkimustenkin mukaan positiivinen tunnereaktio (kuten kunnioittava hämmästys tai yllättävä haltioituminen) aiheuttaa vastaanottajassa uskollisuutta ja halua jakaa viestiä eteenpäin. Myös hyvän asian puolesta närkästyminen aiheuttaa toimintaa. Sen sijaan suru ja varsinkin pelko lamaannuttavat.

Päivitys on parhaimmillaan silloin, kun sen koukuttava kohta nousee jutusta itsestään, koska tällöin vastaanottaja todennäköisimmin myös lukee jutun. Päivityksen nähneiden ja jutun todella lukeneiden ero kun on yleensä suuri, ja päivittäjä voi olla tyytyväinen, jos 15 prosenttia todella lukee jutun.

Todellista taitoa vaatii ottaa huomioon myös itse jutun otsikko ja kuva, joiden  aiheuttamasta montaasista fb-päivityksen todellinen vaikutus syntyy.

Kärjistäen sanottuna juttua tehokkaasti markkinoiva Facebook-päivitys on positiivinen, tunnereaktion aiheuttama ja ytimekäs. Siinä on myös usein esitelty jutussa esiintyvä ihminen, joka sanoo elämästä jotain lukijaa elähdyttävää.

1. POSITIIVISUUS
Upea Märta! 

face1
 
Kirjailija Märta Tikkasella on aina ollut taito laittaa itsensä likoon. Nyt hän puhuu vanhenemisesta.
HS.FI
 
 2. TUNNEREAKTIO
Monet hänet muistavat, monet häntä kaipaavat.
Seppo ja sello, ikuisesti muistoissamme.
face2.png
 
Seppo Laamanen 1928–2016
HS.FI
 
3. YTIMEKKYYS
Jari Tervolta painavia sanoja rasismista.
 face3.png
                                                                      
4
. TEHOKAS SITAATTI
”Minähän joudun nyt rollaattorilla kulkemaan. Mutta ei tässä mitään, olen eläkeukko jo.
Kyllä tässä ehtii jo rauhassa olemaan.” Antti Litjan mielestä elämä voi olla ihan hyvää,
vaikka ei enää näyttelemään pääsisikään.
 face4.png
HS.FI

 Nousussa ovat myös chat-sovellukset, kuten Snapchat. HS:n tutkimuksen mukaan alle kaksikymppiset jakavat asioita mielummin suoraan pienempien porukoiden kesken kuin suuremmalle joukolle esimerkiksi Facebookissa.

 

 

Toimittajan märkä uni

makkara.png

Halojaa? Onko lähikauppias itse? Mainiota. Kuulepa sellaista soittelin, kun on tämä mediamurros.  Niin, se sama juuri. Niin että sitä kävin soittelemaan, että mitenkä olisi. Olisiko teillä halukkuutta mainostaa uudessa paikallisjulkaisussa?
Kai sitä lehdeksikin voi kutsua.
Verkkomediaksi nyt joka tapauksessa.

***

Nimikö? Niin, no jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei sillä vielä nimeä ole, kun ei ole lehteäkään. Minä tässä ihan vain valmistaudun. Olin nimittäin tänään tilaisuudessa, jossa kävi puhumassa tällainen mediakonsultti, jolla oli aika hurjat jutut. Hän se kertoi, että Amerikassa ykköslehdet ovat panneet pihalle puolet toimittajista.
Kakkoslehdet sitten ovatkin kaatuneet kokonaan.
Ja nyt siellä kulkee irtisanottuja toimittajia etsimässä mainostajia blogeihinsa.
Että sillä soittelin.
Juu. Kyllä minä ihan oikeissa hommissa olen ollut.

***

No, tämä konsultti sitten sanoi, että tulevaisuudessa menestynyt toimittaja on yrittäjähenkinen ja verkottunut sisällöntuottaja, joka julkaisee omaa usein erittäin paikallista verkkojulkaisua, johon myy itse mainostilaa.
Sellaiseksi olisi tultava.
Että olen nyt sitten perustamassa hyperlokaalista verkkomediaa, jonka päätoimittaja, toimittaja, taittaja, valokuvaaja, graafikko, toimitussihteeri, mainosmyyjä, tutkimusosasto ja parikymmentä muutakin toimenkuvaa olen.
Mainostilaa on vielä vapaana runsaasti.

***

Haloo. Vieläkö te olette siellä? Luulin että katkesi.
Lehden linjako? No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin kuin ollaan, niin ei aavistustakaan.
Tämän konsultin mukaan tulevaisuuden toimittajan pitäisi nyt kuitenkin tehdä jotain omaa ja originellia.
Ja sitten pitäisi osata ajatella pienesti eikä suuresti.
Ja sitten pitäisi vielä löytää niche.
Ihan en ole varma mitä se tarkoittaa,
Sitä kuitenkin pelkään, että jos murros tähän tahtiin etenee, niin saattaa tulla niche-markkinoilla ahdasta.
Jos tulee niche mieleen, niin nykäise hihasta.

***

Vähän nämä konsultin teesit jakavat mielipiteitä. Eilenkin Painobaarissa yksi toimittaja nillitti, että kuka seuraa kunnallispolitiikkaa, jos kaikki journalistit kiertävät lähibaareja kerjäämässä mainoksia.
Ei taida olla tulevaisuuden journalisteja hän.
Ja niinhän se on jo hallituskin ryhtynyt pelkäämään sivistysvaltion puolesta, kun media menehtyy.
Niin, pitkälti samaa jengiä, jotka aikoinaan korottivat lehtien arvonlisäveroa.
Kyllä.
Niin minustakin.
Pahimman luokan.
Mainitsinko muuten, että ennakkovaraaja saa kolmekymmentä pinnaa pois listahinnoista?.

***

Halojaa. Vieläkö olette siellä? Ei ei, myykää vaan, sehän teidän hommanne on. Asiakas on aina oikeassa.
Jos minä samalla teen markkinakartoitusta. Että minkälaista journalismia te mainostajan ominaisuudessa kaipaisitte.
Haluatte kehua makkaraa?
Ei, ei ole ongelma. Kyllä se käy.
Pannaan siihen joku tymäkkä nykytanssikritiikki viereen.

***

Tutkivaa journalismia? Totta kai meillä on tutkivaa journalismia.
Sellaista parempaa laatua.
Ei kiinnosta?
Kyllä se minustakin yliarvostettu laji on.
Myydään me vaan yhdessä makkaraa.

***

Niin se tuli KSF:n yt-luvut tänään.
Ei siitä enempää.

***

Mitä? Haluatte oman kolumnipaikan?
Luonnollisesti. Rahahan se on paras konsultti.
Ja kauppa joka kannattaa.
Äläkä astu kauppiaan päälle.

***

Niitä sitä onkin kaikenlaisia asiantuntijoita. Kerrankin olin kurssilla, jolla kävi yksi, joka sanoi, että tulevaisuus on journalistin märkä uni.
Kun on joukkoistamistyökalut, somesysteemit, datajournalistiset ilmaisumuodot ja kaiken maailman yhteisösovellukset.
Olisi pitänyt sekin aika verkostoitua kulmaparturin kanssa.

***

Halojaa? Halojaa? Minä taas. Sori, jos herätin. Painobaarista soittelen. Sitä vielä uudelleen soittelin, kun juuri tajusin mitä se konsultti sillä märällä unella tarkoitti.
Juu. Arvasitkin.
Hikistä painajaista.

 

Uudenlaista kerrontaa twiittien avulla, 5 onnistunutta esimerkkiä

Digitaalinen aika tuo uusia kerronna tapoja. Näitä ovat muun muassa listat kuvakoosteet, selittävät jutut, mojo-jutut ja videokoosteet. Seuraavassa muutamia esimerkkejä:

  1.  Twiiteistä koottu juttu Charlie Hebdo -tragediasta.

  2. Samantyyppinen Baltimoren protesteista.

  3. Kokoomajuttu kaikesta mitä Alberto Nisman kuolemasta tiedetään.

  4. Juttu, jossa lehti kertoo itse jutunteon prosessista ja kokoaa kaiken yhteen.

  5. Juttu, jossa osallistetaan yleisö Twitterin avulla. Pyrkimys saada nukkuva äänestämään.

 

 

 

Mitä jäi käteen digitaalisen median suurista tarinoista? Eli mitä Snow Fall on meille opettanut?

snowfall.png

Onko The New York Timesin ylistetty Snow Fall kestänyt aikaa vai muuttunut tarpeettomaksi? Tuomio tulee jutun lopussa.

Ensimmäinen verkkoa todella koko voimallaan hyödyntävä featurejuttu oli The New York Timesin Snow Fall, joka edelleen nauttii ansaittua arvonantoa ainakin journalistien keskuudessa.

Loppuvuodesta 2012 julkaistu noin 15 hengen voimin tehty suurtyö kertoo Cascedes-vuoristossa sattuneesta lumivyörystä, joka vei mukanaan joukon laskettelijoita. Videota, ääntä, valokuvaa ja interaktiivista grafiikka näyttävästi yhdistelevä juttu määritti pitkäksi aikaa koko genren.

Teknisesti hienosti toimivan Snaw Fallin yksi arvo on kerronnallisessa jatkuvuudessa. Lukija voi siirtyä tekstistä grafiikkaan ja videoon suhteellisen häiriintymättä.

Mutta onko Snow Fallista enää mihinkään?

Ja mikä siitä tarkkaan ottaen teki niin mahtavan?

snow1.png

Katju Aro on tutkinut Snow Fallin kerrontaa Aalto-yliopistoon tekemässään gradussa. (2014).

Näin hän analysoi kerrontaa:

”Narratiiviseen journalismiin kiinnittyviä konventioita ovat esimerkiksi henkilöhahmojen karakterisaatio, joka tapahtuu jutuissa sanallisesti ja kuvallisesti. Snow Fallissa jokainen hahmo esitellään erikseen sekä kuvaillen että dialogin kautta. Juttu hyödyntää myös fokalisaatiota ja vaihtaa kerronnan näkökulmaa henkilöstä toiseen. Näin lukija-kokija pystyy seuraamaan asettumaan tarinassa vuorotellen kunkin laskijan asemaan, mikä kutsuu identifikaatioon tarinan henkilöiden kanssa.  Juonen käänteissä käytetään hyväksi myös tarinan imua lisääviä keinoja, kuten yhtäkkisiä lopetuksia eli ’cliffhangereitä’ lukujen vaihdoksissa. ”

Aron mukaan Snow Fallin kunkin kuuden osan juonella on elliptinen draaman kaari, jossa tapahtumat alkavat kohtauksella tarinan lopusta, jonka jälkeen kertoja palaa tarinan alkuun ja kuvaa niiden kronologisen etenemisen loppuun asti, kunnes päätyy samaan kohtaukseen, josta juttu alkoi. Poikkeavaa rakenteessa on, että osa juonesta on kerrottu liikkuvien grafiikoiden, videoiden, valokuvien ja ääninauhojen kanssa.
snow2.png

Aron mukaan narratiiviset keinot ovat hyvin pitkälle vakiintuneita. Esimerkki tällaisesta vakiintuneesta konventiosta on narratiivisen journalismin tyypillinen kertoja, toimittaja, jonka rooli kertojana on pitkälti vakioitu. Hän kirjoittaa tapahtumista kolmannessa persoonassa ja jälkikäteen ja tietää siten enemmän kuin tarinansa henkilöt.

Painetun median käyttämää pyramidimallia tai narratiivisen kerronnan tarkoituksenmukaisuutta uutisjournalismissa joudutaan Aron mukaan miettimään digitaalisessa maailmassa uusista lähtökohdista. Yksi mahdollisuus on perinteisen tarinarakenteen hajoaminen.

Itse en siihen ihan tältä istumalta usko.

Aron mukaan digitaalinen muoto tukee myös sarjallista julkaisua, kun juttusarjan kaikki osat löytyvät samasta paikasta. Julkaisuympäristö ja juttujen lajittelu aiheiden ja teemojen mukaan luo jo itsessään jutulle kontekstin, joka on tähän asti pitänyt avata tekstissä. Aiheita ja juttuja voidaan jatkaa siitä, mihin edelliskerralla jäätiin, eikä kaikkea tarvitse toistaa.

snow4.png

Aro analysoi kiinnostavasti myös National Geographic Channelin julkaisemaa digijuttua John F. Kennedysta ja Lee Harvey Oswaldista. Mainostoimiston toteuttamassa jutussa käytetään perusfeaturejutusta poikkeavaa rakennetta. Näin Aro:

”Juttu kertoo kahden eri henkilön, John F. Kennedyn ja Henry S. Oswaldin rinnakkaiset elämäntarinat, ja kuinka kaksi varsin erilaista henkilöä kohtaa toisensa arvaamattomalla tavalla. Tätä kahden rinnakkaisen elämän viestiä rakennetaan jutussa sekä typografisessa, kuvallisessa, kielellisessä että tilallisessa moodissa. Killing Kennedy käynnistyy ääninauhalla, jolla lausutaan eräs runo.”

kannedy”Näytöllä alkaa vaihtua sarja kuvia, joissa esiintyy kaksi eri henkilöä. Eteen aukeaa varsinainen avausnäkymä, joka on jaettu keskeltä kahtia. Siinä on kuva kasvoista, jotka muodostuvat kahden eri henkilön piirteistä, vasemmalla Oswaldin, oikealla Kennedyn. Kasvojen yli kulkee otsikkoteksti, jolla merkitään ensimmäistä lukua, ja se on aiemmin lausutun runon nimi: Rendez-vous with death.”
jfk.png
”Myös otsikko on halkaistu kahtia: sivun keskipisteessä tekstityyppi vaihtuu toiseksi, puolet tekstistä on korutonta ja päätteetöntä sans serif –kirjaintyyppiä, puolet päätteellistä serifiä. Juttua luetaan ylhäältä alas, mutta ruudun vasen ja oikea puoli pysyvät jakautuneina koko kerronnan ajan.”

kennedy2”Näkymä yhdistyy lopullisesti vasta saavuttaessa Kennedyn ampumiseen, kahden miehen kohtaloiden yhdistyessä. Jaettu ruutu ja kaiken toistaminen kahtena mutta erilaisena tukee jutun aihetta ja tematiikkaa. Dualistinen tematiikka nousee esiin myös jutun sisällöstä, jossa kahtiajakautunut Yhdysvallat käy kylmään sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja köyhän ja rikkaan osat ja elämän tarjoamat mahdollisuudet eroavat toisistaan.”
nuija.png
Tuomioni

Sekä Snow Fall että Killing Kennedy ovat edelleen uskomattoman hienoja teoksia. Niiden käyttäminen on helppoa, kerronta soljuu ja draama tihenee. Yllättäen Kennedy-tarina tuntui jopa kestäneen aikaa lumivyörydraamaa paremmin, ehkä johtuen käyttöliittymän helppokäyttöisyydestä ja teoksen jopa taide-elokuvaa muistuttavasta tunnelmasta.

Annettavaa on vielä Snow Fallillakin. Se kun osoittaa, että kunnianhimoisella suunnittelulla kaikki tarinankerronnan uudetkin palaset saadaan palvelemaan yhtä yhteistä tavoitetta.

Sitä hyvää tarinaa.

Sitä on hyödyllistä tutkia myös sen takia, että se kuuluu digitaalisen kerronnan kultakauteen, aikaan, jolloin juttuihin käytettiin aikaa, rahaa ja vaivaa.

Siksi niissä on upeita oivalluksia.

Kun Snow Fallin tai Killing Kennedyn kahlaa alusta pitäen läpi, ymmärtää jo paljon enemmän digitaalisen tarinankerronnan mahdollisuuksista.

Ota haaste vastaan, ei se monta tuntia vie!

Silti.

Silti  teokset tuntuvat nykyisellään myös tarpeettoman suurilta, tarpeettoman työläiltä.

Liian massiivisilta kahlata läpi.

Ne vaikuttavat olevan haasteellisia, ehkä mahdottomia toteuttaa resurssiniukoissa nykytoimituksissa. Suuria digitaalisia tarinoita tuottaneet perinteikkäät lehdet – kuten The New York Times, the Guardian ja Washington Post – ovatkin Snow Fallin jälkeen vähentäneet kuukausia vaativia jättiprojekteja ja keskittyneet luomaan työkaluja, joiden avulla suuri osa toimituksesta pystyy osallistumaan digirikasteiden tekemiseen.

Sama on ollut periaate Hesarissa.

Hyvän esimerkin nykysuuntauksesta antaa päivä, jolloin tämän vuosikymmenen tai vuosisadan merkittävin tiedeuutinen eli gravitaatioaaltojen löytyminen vahvisti Einsteinin esittämän väitteen oikeaksi.

Guardian laittoi datatiiminsä töihin tuotti mahtavan määrän grafiikkaa, videoita ja tarinoita aiheesta.

Lopputulos on katsottavissa tästä.

Mahtavaa! Eikä aikaa mennyt kuukausia vaan tunteja.

Jättimäisten digijuttujen tuottajina lehtitalojen paikan ovat ottaneet säätiöt, jotka ainakin Yhdysvalloissa rahoittavat mittavia projekteja.

Hyvä niin.

Silti toivoisi myös mediatalojen pysyvän mukana suurtenkin juttujen tekemisessä. Säätiöt kun tuntuvat olevan turhan kiinnostuneita tietoon keskittyvien juttujen tuottamiseen ja unohtavan uusien kerrontakeinojen antamat mahdollisuudet lukijan tunteiden herättelyssä.

Interaktiivisuuden on tehtävä draamaa tehokkaammaksi, henkilökohtaisemmaksi, syventää tunnetta ja oltava kustannustehokasta. Uusia keinoja tiedon välittämiseen ja visualisointiin on pilvin pimein, mutta se ei ratkaise mitään.

Tarvitsemme paremmin kerrottuja tarinoita, jotka saavat lukijan tuntemaan ja toimimaan. Silloin niillä on merkitystä.

PS: Haluatko tehdä oman ”Snow Fallin”?  Muun muassa atavist.comin, creatavist.com ja npr.comin sivuilta löytyy työkaluja, joilla kuka tahansa voi luoda oman digifeaturensa.